Mielipide: Ken vanhoja muistelee sitä tikulla silmään – kättemme töistä ja vähän muistakin Kommentti

Hanna Kaskinen toi mainiossa kolumnissaan Sairaanhoitaja-lehdessä 4/05 esille monia hyvin varteenotettavia seikkoja ruotien aika kovalla kädellä nykyistä sairaanhoitajakoulutusta ja haikaillen vanhojen aikojen perään (?). Vanhan koulun käyneet ovat hänen mielestään saaneet selkeän opistotasoisen koulutuksen, joka täytti nykyistä koulutusta paremmin käytännön vaatimukset. Tämä haikailu suorastaan vaatii minua – kalkkisten ikäpolven edustajaa, vanhaa sairaanhoitajien opettajaa – muistelemaan vanhoja, ah! niin hyviä aikoja.

Vanha hyvä aika?

Kävin vanhaan hyvään aikaan 2,5-vuotisen sairaanhoitajakoulutuksen ja valmistuin vuonna 1981. Koulutus oli hyvin lääketieteellistä ja käytännöllistä. Käytännön harjoittelua oli muistaakseni huimat 50–60 opintoviikkoa. Luokkaharjoittelun määrää en muista, mutta liikaa sitä oli, sen muistan.

Koulutus oli vanhaa hyvää kisällikoulusta ja pääasiassa mallista oppimista, kriittisyyteen ei juuri kehotettu ja lähdeviite oli täysin tuntematon asia. Käytännöllistä harjoittelua oli paljon, mutta oli aika tavalla sattumanvaraista, mitä pääsi oikeasti tekemään. Muistan ottaneeni oikeasti verinäytteen kerran opintojeni aikana ja tipanlaitto opetettiin teoriassa vihoviimeisellä tunnilla, ja silloin me jätkät puuhasimme takapenkillä ihan toisenlaisten tippojen kanssa. Vuorovaikutuksesta ei kukaan puhunut mitään – ehkä olisi pitänyt. Kun sitten valmistuin sairaanhoitajaksi, en ollut huolissani siitä, osaanko jotakin, vaikka syytä ehkä olisi ollut. Vasta myöhemmin olen tajunnut, miten vähän silloin ymmärsin – nimenomaan ymmärsin.

Koulutuksen kehittäminen vaatii aikaa ja yhteistyötä

Hanna Kaskisen koulutuskritiikki on mielestäni osaltaan oikeaan osuvaa, ja sairaanhoitajakoulutuksessa on varmaan paljonkin kehittämistä. Kehitystyö on jatkuva prosessi.

Olen Kaskisen kanssa samaa mieltä koulutuksen sirpaleisuudesta ja tiedän, että tätä epäkohtaa ollaan korjaamassa. Opetussuunnitelmatyö on vain kovin hidasta. Eikä sitä voi ulkoistaa.

Voin myös sanoa oman kokemukseni perusteella, että hoitotyön opiskeluun kuuluu epävarmuus omasta osaamisesta.

Mielestäni tämä epävarmuutena ilmenevä itsekriittyys on pääasiassa osoitus terveestä harkinnasta, kunhan ei mennä mahdottomuuksiin. Kukaan ei ole seppä syntyessään.

Kaskisen kritiikissä minun on vaikeinta ymmärtää arvostelua, joka kohdistui koulutuksen tieteellisen tason nostamiseen korkeakoulutasolle. En ole koskaan kuullut yhdenkään lääkärin tai lääkäriopiskelijan valittavan, että heidän ammatillinen osaamisensa perustuu tieteelliseen tietoon ja hyvään hyväksi havaittuun käytäntöön. Tätä valitusta olen kyllä surukseni kuullut oman alamme opiskelijoilta.

Mielestäni meillä ei ole mitään syytä palata opistoaikoihin, vaan korkeakoulutasoista sairaanhoitajakoulutusta tulee kehittää käytännön hoitotyön, ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen yhteistyönä. Sairaanhoitajan työn tulee perustua tutkittuun tietoon ja hyväksi havaittuun käytäntöön. Lähihoitajakoulutus tarjoaa mainion ja monipuolisen oppimisväylän niille, jotka haluavat käytännönläheisemmän koulutuksen.

Lopuksi vielä takaisin vanhaan hyvään aikaan. Muistan, että jos koevastauksessaan muisti mainita sanat psyykkinen, fyysinen ja sosiaalinen, niin aina tuli pisteitä. Aliupseerikoulussa nuo maagiset sanat olivat tuli ja liike.