Injektionanto lihakseen – millä, miten ja mihin pistät?

Artikkelin tavoitteena on esittää ajantasaista tietoa intramuskulaarisesta injektion antotekniikasta sekä tarjota mahdollisuus nykyisten injektio- ja opetuskäytänteiden arvioimiseen.

Tutkimusten (mm. Zimmermann 2008; Greenway 2004; Rodger & King 2000) mukaan suuri osa hoitohenkilökunnasta toteuttaa i.m. (= intramuskulaarista) injektion antotekniikkaa, joka ei nykyisen tutkimustiedon mukaan ole turvallista. Käytänteiden ajantasaistamiseksi on uutta tutkimustietoa saatavilla melko paljon. Suurin osa kirjallisuushaun tuloksista koskee rokotusten antoa lihakseen tai liittyy kyseisellä antotavalla annettavien lääkeaineiden vaikutuksiin.
Yleisin i.m. injektionantoon liittyvä ongelma aiheutuu pakaralihaksen ulkoyläneljänneksen (dorsogluteaalinen) yleisestä käytöstä. Injektiopaikkana kyseinen alue on epätarkoituksenmukainen ja vaarallinen injektion osuessa iskiashermoon. Se voi jopa aiheuttaa potilaan menehtymisen (Small 2004). Toinen ongelma injektionannossa liittyy liian lyhyen injektioneulan käyttöön, jolloin lääke päätyy lihaksen sijasta ihonalaiskudokseen. Ihonalaiskudoksessa verenkierto on huomattavasti heikompaa kuin lihaksessa, joten lääkkeen imeytyminen estyy ja pahimmassa tapauksessa lääke aiheuttaa ihonalaiskudoksen vaurioita. Antopaikan ja neulanpituuden lisäksi tulee turvallisessa injektionannossa huomioida annettava lääkemäärä ja neulan oikea pistokulma.
Muutama vuosi sitten ilmestyneessä Lääkehoito hoitotyössä -oppikirjassa (Veräjänkorva ym. 2006) esitellään ensimmäistä kertaa suomenkielellä ventrogluteaalinen eli vatsanpuoleinen pakaralihas injektiopaikkana. Ei siis ole ihme, että Suomessa kyseisen injektiopaikan opetus on ollut vähäistä.
Kansallisessa lääkehoidon opettajien verkoston työpalaverissa (19.5.2008) tehdyn kyselyn mukaan (n = 13) suuressa osassa ammattikorkeakouluja opetetaan i.m. injektionanto pakaralihaksen ulkoyläneljännekseen, hartialihakseen sekä ulompaan reisilihakseen. Muutamien koulujen teoriaopetuksessa ventrogluteaalinen injektiopaikka mainitaan, mutta vain harvassa on siirrytty opettamaan i.m. injektionanto ventrogluteaalisesti dorsogluteaalisen sijaan sekä teoriassa että käytännössä.

Lihasinjektion tavallisimmat antopaikat

Injektionantopaikkojen paikantaminen vaatii hyvää anatomian tuntemusta. Valitettavasti tutkimustietoa sen hallinnasta ei kuitenkaan ole. Tavallisimmat lihakseen annettavien injektioiden antopaikat ovat ulompi reisilihas suora reisilihas hartialihas ja pakaralihaksen alue Lihas tulee valita sen mukaan, miten suuri injisoitava lääkemäärä on ja, miten paljon lääkeaine ärsyttää kudosta. Muita valintaan vaikuttavia tekijöitä ovat mm. potilaan ikä, sukupuoli, rasvakudoksen paksuus (Chan ym. 2006) ja potilaan ihon kunto (mm. infektio, luomet, tatuoinnit ja lävistykset).
Ulompi reisilihas) on suhteellisen turvallinen paikka injektionantoon, koska se on vapaa suurista verisuonista ja hermoista. Antopaikka löytyy mittaamalla isosta sarvennoisesta kädenleveys alaspäin ja polvesta kädenleveys ylöspäin. Suuri lihasmassa takaa myös lääkkeen hyvän imeytymisen. Reisilihakseen suositeltu enimmäislääkemäärä aikuisilla on 5 ml ja lihaksen ollessa huonommin kehittynyt 1–3 ml. (Rodger & King 2000; Workman 1999.)
Suora reisilihas paikannetaan samoin kuin ulompi reisilihas, mutta se sijaitsee enemmän reiden päällä. Lihas on yleensä laaja, hyvin kehittynyt ja soveltuu injektionantopaikaksi kaikille iästä riippumatta. Helpon löydettävyyden ja saavutettavuuden vuoksi suora reisilihas soveltuu myös itsepistämiseen. Kuitenkin mm. Kozier ym. (1993) ovat artikkelissaan huomauttaneet injektionannon aiheuttavan huomattavaa epämukavuutta kyseisellä alueella.
Hartialihas on käytetty injektionantopaikka aikuisilla, koska potilas voi pistettäessä istua, seistä tai maata. Injektionantoalue on suhteellisen pieni, jolloin injisoitava määrän tulee olla pieni, aikuisillakin enintään 2 ml (Nicoll & Hesby 2002).
Injektionantokohta löytyy piirtämällä kuvitteellinen tasasivuinen kolmio niin, että kolmion alareuna kulkee kainalokuopan tasolla ja yläreuna olkalisäkkeen (acromion) reunasta 2–3 sormenleveyden verran alempana. Varottavia kohteita ovat mm. solisluu, olkalisäke, olkaluun pää, olkavaltimo, olkalaskimo ja olkahermo. Pienen pistoalueen ja lähellä kulkevien luiden, hermojen ja verisuonten vuoksi mm. Ross-Kerr ja Wood (2001) suosittelevat alueen käyttöä vain tilanteissa, joissa muita alueita ei ole käytettävissä.
Pakaralihaksen aluetta käytetään myös yleisesti injektionantopaikkana, vaikka lääkkeen imeytyminen tältä alueelta on melko hidasta. Pakaralihaksen alueella injektio voidaan antaa joko vatsan- (ventrogluteaalisesti) tai selänpuoleiselle (dorsogluteaalisesti) alueelle. Dorsogluteaalinen injektionantopaikka määritellään yleensä piirtämällä kuvitteellinen ruutuikkuna pakaralihakseen ja antopaikkana on ikkunan ylin ulkoneljännes.
Toinen käyttökelpoinen tapa on piirtää kuvitteellinen viiva suoliluun harjan takakärjestä isoon sarvennoiseen. Antoalueeksi jää tällöin kuvitteellisen viivan ja suoliluunkaaren muodostama sektori. Dorsogluteaalisella pakara-alueella keskeisten hermojen (iskiashermo), verisuonten (pakaralihas-alueen valtimo) sekä paksun rasvakudoksen olemassaolo tekevät alueen ongelmalliseksi injektionannolle (Hunter 2008; Zimmermann 2008; Cook & Murtagh 2006).
Ventrogluteaalista pakaralihasta pidetään turvallisena ja sopivana injektionantoalueena. Alue on helppo paikallistaa (Zimmermann 2008) eikä siellä ole suuria verisuonia tai hermoja. Rasvakudoksen määräkin on suhteellisen vähäinen (Greenway 2004, vrt. Zaybak ym. 2007). Ventrogluteaalisesti lihasmassaa löytyy yleensä enemmän kuin dorsogluteaalisesti, siksi se soveltuu antopaikaksi myös iäkkäille (Small 2004) ja lapsille (Cook & Murtagh 2006).
Injektiopaikka löytyy, kun laitetaan oma vastakkainen käsi, vasen käsi oikealle lonkalle (Trocanter major) ja toisella puolella toisinpäin. Asetetaan etusormi suoliluun etuharjalle ja keskisormi suoliluun korkeimpaan kohtaan. V-kirjaimen muotoinen alue sormien välissä rystysten kohdalla on injektionantokohta. Peukalon osoittaessa tällöin suoraan kohti etureittä.
On tärkeää siirtää sormet pois ennen injektionantoa. Jos pistäjällä on pienet kädet, tulee kämmen liu’uttaa trocanterin kohdalle. (mm. Hunter 2008; Zimmermann 2008; Rodger & King 2000.) (Kuva 1.) Ventorogluteaaliseen pakaralihakseen injektion voi antaa potilaan ollessa selällään, vatsallaan tai kyljellään, mutta ei koskaan potilaan seistessä, koska pistotilanteessa lihaksen tulee olla rento (Greenway 2004). Paikalliset reaktiot alueella injektion jälkeen ovat harvinaisia. Pakaralihakseen suositeltu lääkemäärä aikuisilla on enimmillään 5 ml (Nicoll & Hesby 2002).

Neulan valinta haasteellista

Vedettäessä injektionestettä ruiskuun tulee käyttää suodatinneulaa, jotta mahdolliset ampullista irtoavat lasinpalaset eivät siirry potilaaseen injektion mukana. Jos suodatinneulan käyttö ei ole mahdollista, tulee lääke vetää ruiskuun mahdollisimman pienellä neulalla (G 23 ja sitä pienempi). (Preston & Hegadoren 2004; Nicoll & Hesby 2002; Rodger & King 2000.) Lääkeaineen viskositeetti tulee huomioida neulan paksuutta valittaessa. Vesiliukoiset lääkeaineet saa vedettyä ruiskuun ja injisoitua G 22–27 neulalla, mutta rasvaliukoiset saattavat vaatia paksumman neulan (esim. G 18–25). Neula vaihdetaan aina lääkkeen ruiskuun vetämisen jälkeen ennen injektionantoa. (Nicoll & Hesby 2002.) (ks. Taulukko 1.)
Tavallisimmin käytetyt injektioneulat eivät ole riittävän pitkiä annettaessa injektiota lihakseen (Chan ym. 2006; Nisbet 2006). Hoitohenkilökunta valitsee yleensä lyhyen neulan ajatellen, että se tuottaa potilaalle vähemmän kipua (Zuckerman 2000). Injektioneulan valinnassa tulee kuitenkin aina huomioida potilaan koko, injektiokohta, injektionesteen määrä ja injektionannossa kudoksen ulkopuolelle jäävän neulan osuus. Sama neula kaikille -periaatteella ei voida taata onnistunutta injektionantoa.
Riittävän pitkän injektioneulan valinnassa voidaan apuna käyttää potilaan painoindeksiä ((BMI) eli pituuden neliö metreinä jaettuna painolla). Painoindeksi ei kuitenkaan suoraan kerro rasvakudoksen paksuutta. (mm. Chan ym. 2006; Cook ym. 2006.) Joillakin neulanvalmistajilla on valmiita taulukoita BMI:n yhteydestä neulan pituuteen. Neulan pituuden valinnassa tulee myös huomioida, ettei neulaa pistetä kudokseen kantaan myöden (Hooper 2008; Chan ym. 2006). Neulasta tulee turvallisuus syistä jättää noin kolmannes ulos (Rodger & King 2000), jolloin neulan saanti ulos kudoksesta esimerkiksi neulan katkeamistilanteessa on helpompaa.
Useiden tutkimusten (mm. Burbridge 2007; Chan ym. 2006; Nisbet 2006; Cook ym. 2006; Rodger & King 2000) mukaan keskimäärin kolmannes henkilöistä saa annetun injektion lihakseen. Tarkasteltaessa tuloksia sukupuolen mukaan noin puolet miehistä ja vain vajaa kolmannes naisista saa annetun injektion lihakseen, kun injektio annetaan pakaralihaksen dorsogluteaalisesti. Cochshott ym. (1982) selvittivät yli 200 dorsogluteaalisesti annetun injektion paikkaa tietokonetomografian avulla ja tulosten mukaan vain noin 5 % naisista ja vajaa 15 % miehistä sai annetun injektion lihakseen.
Annettaessa injektiota pakaralihakseen ei ”tavallisesti käytetty sininen tai vihreä” neula yllä lihakseen asti (Nisbet 2006), koska pakaralihas-alueen ihonalaiskudoksen paksuus on yleisesti naisilla yli 33 mm ja miehilläkin noin 23 mm (mm. Burbridge 2007; Chan ym. 2006). Lievästi ylipainoisilla aikuisilla rasvakudoksen paksuus pakaralihas-alueella on 32–35 mm ja reilusti ylipainoisilla jopa yli 54 mm.
Ventrogluteaaliseen pakaralihakseen injektiota annettaessa neulan tulisi olla vähintään 38 mm pitkä (naiset BMI <26 ja miehet BMI< 30). Vastaavasti neulan tulee olla 50 mm, jos painoindeksi ylittää esitetyt arvot, ja reilusti ylipainoisilla tulee neulan pituuden olla jopa yli 50 mm. (Zaybak ym. 2007.) Myös dorsogluteaaliseen pakaralihakseen pistettäessä tulee neulan olla vähintään 38 mm, koska Chanin ym. (2006) tutkimuksen mukaan vain kolmannes potilaista sai 30 mm neulalla annetun injektion lihakseen. Samaan tulokseen päätyi Burnbridgen (2007) tutkimuksessaan 37 mm neulalla.
Valittaessa neulaa hartialihakseen annettavaan injektioon tulee miehillä ja naisilla, joiden painoindeksi on alle 30 valita vähintään 25 mm pitkä neula. Naisilla painoindeksin ollessa yli 30 tulee neulan olla 32–38 mm. (mm. Cook ym. 2006; Nicoll & Hesby 2002; Zuckerman 2000.) Reisilihakseen riittää sekä naisille että miehille usein 25 mm neula (Nicoll & Hesby 2002).

Z-tekniikka käyttöön

Injektionanto aloitetaan ohjaamalla tai auttamalla potilas hänelle sopivaan ja injektionannon vaatimaan asentoon, jossa lihas on rento ja hyvin esillä (Nicoll & Hesby 2002; Workman 1999). Injektiokohdan puhdistamisesta on ristiriitaisia tutkimustuloksia. On kuitenkin päädytty siihen, että ihondesinfektiosta ei ole haittaa. Se tulee suorittaa juuri ennen injektionantoa ja paikan annetaan kuivua hyvin. (Hunter 2008; Nicoll & Hesby 2002; Hutin ym. 2003.)
Kirjallisuus suosittelee käsineiden käyttöä injektionantajan suojaksi roiskeilta ja lääkkeen allergisilta vaikutuksilta sekä potilaan suojaamiseksi mikrobeilta. Käsineet eivät kuitenkaan suojaa neulanpistolta. (mm. Hutin ym. 2003; Workman 1999.)
Injektiotekniikkana suositellaan ns. Z-tekniikkaa, jossa ihoa ja ihonalaiskudosta vedetään ei-dominoivalla käden ulnaaripuolella tai sormilla pari senttiä injektiokohdasta poispäin kunnes injektio on annettu. (ks. kuva 1.) Näin toimittaessa injektioneste ei injektion jälkeen pääse tihkumaan pois kudoksesta (mm. Zimmermann 2008; Rodger & King 2000) ja ihon ärsytys vähenee.
Injektioneulan pituuden ja pistokulman välillä on yhteys. Valittaessa yksilöllisesti lyhin mahdollinen injektioneula tulee pistokulman olla lähempänä 90 astetta, kun pidemmällä neulalla voi pistokulma olla loivempi. Tutkijat ovat erimieltä oikeasta pistokulmasta, koska tutkimusnäyttöä on vähän. Perinteisesti ajatellaan, että neulan tulee läpäistä iho 90 asteen kulmassa (Rodger & King 2000). Katsman ja Katsman (2000) toteavat kuitenkin sopivan kulman olevan 72–90 asteen välillä, Warren (2002) taas väittää sen olevan 45 - 60 astetta. Katsma ja Katsma (2000) toteavat myös, että kulmalle ei ole väliä, jos se ei vaikuta neulan pistosyvyyteen. Kuitenkin Small (2004) toteaa, että injektio tulisi aina antaa lähempänä 90 asteen kulmaa, kunnes on näyttöä muusta.
Iho läpäistään neulalla dominoivan käden varmalla liikkeellä. Neulasta jätetään turvallisuussyistä kolmannes kudoksen ulkopuolelle (Rodger & King 2000). Neulan ollessa lihaksessa tulee dominoivalla kädellä aspiroida ruiskuun, varmistuakseen ettei neula ole verisuonessa.
Lääkkeen valmistelu tulee aloittaa alusta, jos ruiskuun tulee verta. Ellei verta tule, niin lääke injisoidaan kudokseen hitaasti (enintään 1 ml/10 sek.), jotta vältytään kivulta. Suurin osa tutkimuksista antaa kyseisen nopeuden, mutta osa suosittelee vieläkin hitaampaa injisointiaikaa (1 ml/20 sek). Small (2004) toteaa myös, että paremman tutkimustiedon puutteessa tulisi lääkeaine injisoida mahdollisimman hitaasti.
Kun ruisku on tyhjennetty kudokseen, neula vedetään kudoksesta rauhallisesti ulos. Iho päästetään Z-vedosta nopeasti injektionannon jälkeen ja injektiokohtaa painetaan, näin voidaan varmistua, ettei injektioneste tihku ulos. (mm. Nicoll & Hesby 2002; Rodger & King 2000; Workman 1999.)
Potilasta tarkkaillaan mahdollisuuksien mukaan injektionannon jälkeen riittävän pitkään lääkkeestä ja antopaikasta riippuen allergistenreaktioiden ja muiden komplikaatioiden varalta. (Nicoll & Hesby 2002; Rodger & King 2000.) Potilaalle kerrotaan yhteystiedot, johon hän voi ottaa yhteyttä mahdollisten myöhemmin ilmenevien paikallis- ja yleisoireiden ilmaantuessa.

Komplikaatioriski aina olemassa

Lihakseen annettavaan injektioon liittyy eriasteisia komplikaatiomahdollisuuksia, jotka aiheutuvat muun muassa injektiotekniikasta ja -paikasta, annettavasta lääkeaineesta ja aseptiikan tasosta. Lievempiä komplikaatioita ovat muun muassa kipu, turvotus sekä muut paikallisreaktiot. Muita mahdollisia komplikaatioita ovat mm. infektiot, abskessit, sidekudostulehdukset, kudosnekroosi, hematoomat sekä verisuonten ja hermojen vauriot. Yksi vakavimmista vaurioista on iskiashermon vauriot, jotka aiheuttavat kipua sekä tilapäisen tai pysyvän paralyysin (Small 2004). Nämä syntyvät useimmiten dorsogluteaalisen alueen injektioiden aiheuttamina (Gentili ym. 1980) ja ovat ilmenneet aivan antopaikan käytön alusta alkaen (Small 2004). Erityisesti liian syvälle tai keskelle dorsogluteaalisella alueella annettu injektio saattaa johtaa iskiashermovaurioon (Small 2004; Kline ym. 1998).
Turvallisen antopaikan määrittely dorsogluteaalisen pakaralihaksen alueella on vaikeaa. Perinteistä ruutuikkuna tekniikkaa turvallisempaa metodia ei ole pystytty osoittamaan ja tämän tekniikan avulla määriteltävä alue vaihtelee huomattavasti esim. potilaan lihavuudesta, kudoksen velttoudesta tai kutistumisesta johtuen (Zimmermann 2008; Ross-Kerr & Wood 2001, vrt. Small 2004). Covington ja Tratter (1997) toteavatkin, että dorsogluteaalinen injektiopaikka tulisi valita, vain jos mikään muu paikka ei ole mahdollinen.
Useat tutkijat (mm. Zimmermann 2007; Greenway ym. 2004; Rodger & King 2000) suosittelevat ventrogluteaalisen pakaralihaksen käyttöä. Tähän lihakseen annetuissa injektioissa on tutkimuksissa raportoitu vain vähän komplikaatioita (Small 2004; Rodger & King 2000.) Tämä saattaa osittain johtua lihaksen vähäisestä käytöstä vaikka anatomiset seikat puhuvatkin ventrogluteaalisen alueen turvallisuuden puolesta.

Taitojen päivitys tarpeen

Lihakseen annettavien injektioiden määrä on vähentynyt mm. erilaisten kivunhoidon muotojen lisäännyttyä. Tämä ilmenee hoitohenkilökunnan kiinnostuksen ja injektionantotaitojen päivittämisen vähentymisenä. Tuttujen toimintatapojen muuttaminen koetaan hankalana ja pelätään uuden tekniikan harjoittelun aiheuttavan muun muassa neulanpistotapaturmia.
Hoitohenkilökunta on velvollinen päivittämään osaamisensa parenteraalisessa lääkehoidossa ja injektiotekniikassa. Yksi mahdollinen tapa muuttaa käytänteitä on opettaa alan opiskelijat antamaan injektio ventrogluteaalisesti vaikka yhdessä dorsogluteaalisen tavan kanssa. Tärkeää on myös, että opiskelijoita ohjatussa harjoittelussa ohjaavat ammattilaiset perehtyvät tekniikkaan, jotta he pystyvät tukemaan opiskelijan oppimista. Henkilökunnan anatomian tuntemusta ja tekniikkaa injektionantoon liittyen tulisi selvittää lisätutkimuksilla. Tämä voisi toimia myös täydennyskoulutuksen lähtökohtana.
Artikkelissa on kuvattu ventrogluteaalisen injektiopaikan valintaa puoltavat ja dorsogluteaalista paikkaa koskevat riskit, mutta aihe vaatii vielä lisätutkimusta. Tämän hetkisen tutkimustiedon mukaan lihakseen annettavan injektioannon ongelmia ovat nimenomaan rasvakudoksen suhteellisen suuri määrä injektioalueella ja valittavan neula riittämätön pituus. Neulan pituus ei sinällään vaikuta potilaan tuntemaan kipuun eli lyhyemmällä neulalle emme aiheuta sen vähempää kudosvauriota. Artikkelissa esitetyt asiat voidaan koota i.m. injektion hyviksi käytänteiksi lääkehoitoprosessin mukaisesti (ks. taulukko 1.) ja niitä voidaan hyödyntää opetettaessa ja päivitettäessä omia injektiotaitoja käytännön työssä.

TAULUKKO 1.
Hyvät käytänteet lihakseen annettavassa injektiossa lääkehoitoprosessin mukaan


Lääkemääräyksen vastaanottaminen

  • Kirjaa ja tarkista lääkemääräys; lääke, vahvuus, annos, antotapa ja antoaika mielellään toisen hoitohenkilökunnan jäsenen kanssa.
  • Tarkista myös lääkkeenannon mahdolliset vasta-aiheet (esim. allergia, yhteisvaikutukset muiden lääkkeiden kanssa).

Lääkkeen käyttökuntoon saattaminen

  • Huolehdi käsihygieniasta. Käsineiden käyttö on suotavaa.
  • Tarkista käyttämiesi välineiden steriliteetti ja noudata aseptisesta työskentelytapaa.
  • Valitse suodatinneula tai pienempi kuin G 23 lääkkeen ruiskuun vetoa varten.
  • Tarkista ensin lääkkeen säilytys, kelpoisuusaika, väri ja soveltuvuus suunniteltuun lääkkeenanto muotoon.
  • Perehdy ja valmista lääke pakkauksen ohjeen mukaan ellei lääke ole jo antovalmiina
  • Vaihda suodatinneula injektioneulaan, joka on tarpeeksi pitkä ja läpimitaltaan riittävän suuri lääkkeen viskositeettiin nähden.
  • Lääke tulee antaa potilaalle mahdollisimman pian lääkkeen ruiskuun vetämisen jälkeen, koska lääke kontaminoituu nopeasti ruiskussa.

Lääkkeenanto potilaalle

  • Kerro potilaalle miksi ja mihin pistetään ja miltä se tuntuu.
  • Huolehdi käsihygieniasta. Käsineiden käyttö on suotavaa.
  • Valitse injektiopaikka. Käytä ventrogluteaalista pakaralihasta tai ulompaa reisilihasta, ellei kontraindisoitu. Huomioi injektionesteenmäärä paikan valinnassa.
  • Ohjaa potilasta ja avusta hänet oikeaan asentoon, sen mukaan, mihin lihakseen injektion annat ja mikä asento potilaalle on mieluisin.
  • Tarkista injektiopaikan ihon kunto (iho on ehjä ja terve, ja injektiokohdassa ei ole lävistyksiä, tatuointeja tms.)
  • Puhdista injektiokohdan iho ja anna kuivua hyvin.
  • Käytä Z-tekniikkaa ja pidä asento kunnes neula poistettu.
  • Läpäise iho nopeasti 45–90 asteen kulmassa kohti lihasta ja jätä kolmasosa neulasta näkyviin.
  • Aspiroi, jos verta poista neula kudoksesta ja aloita uudelleen lääkkeen käyttökuntoon saattamisesta.
  • Injisoi lääke hitaasti lihakseen <1 ml / 10 s.
  • Odota hetki ja poista sitten neula.
  • Paina injektiokohtaa kuivalla tufferilla, älä hiero.
  • Hävitä terävät välineet turvallisesti. Muista käsihygienia.
  • Älä käytä samaa injektiokohtaa seuraavalla kerralla. Siirrä paikkaa ainakin muutamalla sentillä.

Potilaan ohjaus ja opetus

  • Kerro potilaalle, mitä teet ja miksi.
  • Kerro potilaalle lääkkeenannon normaaleista reaktioista.
  • Kerro potilaalle myös mahdollisista paikallis- tai yleisoireista.
  • Tarkkaile mahdollisuuksien mukaan injektiokohtaa 2–4 tuntia.
  • Tarkkaile mahdollisia sivuvaikutuksia, hoida ne ja kirjaa ne ylös.Tarkkaile ja mahdollisesti mittaa lääkkeenannon vaikutusta (esim. kipulääke)

Hoidon seuranta ja dokumentointi

  • Kirjaa annettu injektio, injektiopaikka, aika ja antaja potilasasiakirjoihin.
  • Tarvittaessa raportoi eteenpäin potilasta hoitaville muille tahoille.

Sanna Ojala
 terveystieteiden maisteri, päätoiminen tuntiopettaja Turun ammattikorkeakoulu
sanna.ojala@turkuamk.fi

Hanna-Sisko Kaukkila
terveystieteiden maisteri, osastonhoitaja Turun yliopistollinen keskussairaala
hanna-sisko.kaukkila@tyks.fi

Tiivistelmä
Injektionanto lihakseen – millä, miten ja mihin pistät?
Lihakseen annettava injektio on kuulunut sairaanhoitajien lääkkeenannon menetelmiin jo 1900-luvun alusta lähtien, mutta toteuttamistekniikat eivät aina ole perustuneet tutkittuun tietoon. Vaikka injektionanto on tärkeä ja suhteellisen turvallinen parenteraalisessa lääkehoidossa käytetty menetelmä, niin oikean antotekniikan puuttuessa se onnistuu harvoin. Useat tutkimukset osoittavat, että vain osa lihakseen tarkoitetuista injektioista päätyy oikeaan paikkaan ja loput yleensä ihonalaiskudokseen. Injektiota annettaessa tuleekin kiinnittää erityistä huomiota injektiopaikan ja -neulan valintaan, injektiotekniikkaan sekä komplikaatioriskeihin. Artikkelin tavoitteena on tuoda tämän hetkistä tietoa lihakseen annettavan injektion tekniikasta kaikkien hoitotyön ammattilaisten tietoisuuteen ja antaa mahdollisuus arvioida nykyisiä injektio- ja opetuskäytänteitä.

Asiasanat: injektio, injektionanto lihakseen, lääkehoito, hoitotyön toiminnot


Kirjoittaja: Sanna Ojala, Hanna-Sisko Kaukkila

« Takaisin