Hoitosopimus selkiyttää yhteistyötä

Hoitosopimusta kokeiltiin 1990-luvun lopussa lapsipotilaiden hoidossa pääkaupunkiseudulla. Hoitosopimus auttoi tiedonkulkua eri hoitopaikkojen välillä ja selkiytti hoitovastuuta tilanteessa, jossa monta lääkäriä hoitaa samaa potilasta. Vanhemmat tiesivät, keneen ottaa yhteyttä lapsen sairastuessa. Hoitosopimuksesta saatiin hyviä kokemuksia, mutta nyt sen käyttö lakkaa siirryttäessä sähköiseen potilaskertomukseen.

Lapsipotilaan hoitoverkosto pääkaupunkiseudulla voi näyttää tällaiselta: Kuusivuotias Sami sairastaa astmaa, jonka seuranta ja päivystys tapahtuu aluesairaalassa. Astman osastohoito tehtiin Lastensairaalassa, korva- ja poskiontelo-oireita hoidettiin toisessa yliopistoklinikassa, äkillisen korvakivun takia mentiin yksityislääkärille. Terveyskeskus seuraa Samin kasvua ja kehitystä ja hoitaa flunssaa, korvakipua ja hengenahdistusta. Lisäksi Sami käy fysioterapiassa eri paikassa. Vain Samin vanhemmat ovat selvillä hoidon kokonaistilanteesta – kukin hoitopaikka tekee omat tehtävänsä, mutta tieto ei kulje hoitopaikkojen välillä.

 

Vastuu hoidosta voi myös olla epäselvä. Lapsella saattaa olla monta hoitavaa lääkäriä ja sairaanhoitajaa, eivätkä vanhemmat tiedä, keneen heistä ottaa yhteyttä esimerkiksi äkillisen sairastumisen vuoksi.

 

Hoitosopimus paransi tiedonkulkua

 

Näiden ongelmien ratkaisuun kehitettiin pääkaupunkiseudulla hoitosopimus, joka otettiin käyttöön vuonna 1998. Filosofian tohtori Tarja Saaren-Seppälä tutki hoitosopimusta ja keräsi väitöskirjansa aineistoa vuosina 1997–1999. Väitöskirjassaan hän tutki terveydenhuollon vakiintuneita käytäntöjä ja toimijoiden suhteita työskenneltäessä yli organisaatiorajojen. Toimintaa tutkittiin lapsipotilaiden vanhempien, erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon yhteistyövälineeksi kehitetyn hoitosopimuksen käyttöönotossa.

 

– Väitöstutkimukseni tärkein tulos on, että yhteistyökäytännöt eivät tue yliorganisatorista toimintaa. Kukin organisaatio palvelee hyvin omasta näkökulmastaan, mutta yhteistyö eri hoitoyksiköiden välillä ei suju. Jos yhteistyöllä on väline, kuten hoitosopimus, se auttaa tiedonkulkua ylittämään organisaatiorajat, Saaren-Seppälä kertoo.

 

– Hoitotyössä sairaanhoitajan tehtäviin kuuluu selvittää laitoksen ulkopuoliset hoitosuhteet eli ottaa selvää potilaan kokonaistilanteesta. Sairaanhoitaja on avaintoimija organisaatioiden yhteistyössä. Lääkäri tekee päätöksensä yhteistyöhön ryhtymisestä sairaanhoitajalta ja lapsen vanhemmilta hankkimansa tiedon perusteella, Saaren-Seppälä sanoo.

 

Tutkimuksen kuluessa kuuden vuoden aikana yhtään tietoa ei pyydetty sairaalan ja terveyskeskuksen välillä, vaan ne toimivat täysin erillään. Pyytäminen on yleinen tapa, mutta tietoja ei osata kysyä, kun ei tiedetä, missä paikoissa potilasta on hoidettu. Ongelma on käytännössä se, että jos vanhemmilta kysytään muita hoitopaikkoja, niitä ei kirjata mihinkään esimerkiksi verkostokartaksi. Hoitavien lääkäreiden nimet ja yhteystiedot tulisi merkitä potilaan asiakirjoihin.

 

Tietokatkot aiheuttavat riskitilanteita

 

– Esimerkkinä voin kertoa, että joillakin lapsilla oli 30–40 käyntiä lääkärissä vuoden aikana. Tällöin vanhemmat jättivät neuvolakäynnit väliin, koska lapsi ei ollut terve, ja hän jäi ilman rokotuksia. Tiedonkulun katkot eri hoitotahojen välillä voivat aiheuttaa riskitilanteita. Esimerkiksi neuvola ei tiennyt, että lapsella oli todettu kananmuna-allergia, joka vaikuttaa rokotuksiin. Tietoa menee organisaatiosta toiseen hoidon päätyttyä, mutta ei seuranta-aikana, Saaren-Seppälä kertoo.

 

Hoitoketjut edustavat diagnoosikohtaisia hoitorutiineja. Helsingissä esimerkiksi lasten astmassa tai nuorten syömishäiriöissä on tehty hoitoketjut perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välille. Astmalapsi otetaan astmahoitoketjuun. – Järjestelmän yhteistoiminta kärsii, jos lapsella on astman lisäksi diabetes. Tällöin hän kuuluu kahteen hoitoketjuun, ja kuka silloin vastaa kokonaisuudesta? kyselee Saaren-Seppälä.

 

Hoitovastuu selkiytyy

 

Hoitosopimus on alueellinen hoitosuunnitelma, jossa mietitään, miten lapsen sairauden kokonaishoito järjestetään, jos hän kuuluu moneen hoitoketjuun. Sopimus on lasten vanhempien, tutkijoiden ja terveydenhuollon ammattilaisten yhdessä räätälöimä väline pääkaupunkiseudun oloihin, joissa hoidon porrastus toteutuu usean organisaation ja monen ammattilaisen kesken. Muutkin sairaanhoitopiirit voivat kehittää vastaavia neuvottelevia työkaluja hoitoyhteistyöstä sopimiseen.

 

Lääkäri kirjoittaa hoitosopimuksen sairaalassa vastaanoton yhteydessä keskustellen potilaan perheen kanssa. Sopimuksen allekirjoittavat lääkäri ja sairaanhoitaja, ja siihen merkitään yhteystiedot. Hoitosopimus toimitetaan terveyskeskukseen. Hoitosuunnitelmaan tekevät merkintöjä lääkäri ja sairaanhoitaja. Olisi hyvä, jos perheellä olisi oikeus myös allekirjoittaa tai tehdä huomioita suunnitelmaan, mutta tämä ei ole mahdollista sopimusoikeudellisista syistä. Alueellinen hoitosuunnitelma sisältää kuvauksen lapsen tilanteesta, ja siinä ehdotetaan työnjakoa sairaalan ja terveyskeskuksen välillä sekä nimetään kokonaiskoordinaattori, joka kantaa vastuun kokonaisuudesta, kun jokainen ammattilainen tietysti vastaa itse antamastaan hoidosta.

 

– Vastuu hoidosta oli ennen hoitosopimusta epäselvä. Lapsen vanhemmat eivät tienneet, onko vastuu sairaalalla vai terveyskeskuksella.

Hoitosopimuksessa mainitaan, kuka on vastuulääkäri sairaalassa, ja hän ottaa kantaa lääketieteellisiin päätöksiin. Tämä selkiyttää tilannetta, jossa lapsella voi olla jopa kuusi hoitavaa erikoislääkäriä. Yhden vastuusairaanhoitajan tehtävä on koordinoida potilaskäynnit, jotta samalle kerralle voidaan sovittaa useampi lääkärikäynti, Saaren-Seppälä toteaa.

 

Hoitosuunnitelman etuna on se, että oikea tieto löytyy oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Siihen kirjataan jo etukäteen toimintaohjeet hätätilanteessa.

Uutena hoitokäytäntönä lasten sairauksissa kokeiltiin yhteisseurantaa. Aikaisemmin lapset kävivät kontrolleissa kolmen kuukauden välein erikoissairaalassa. Nyt lapset tulivat kontrolliin vuorotellen terveyskeskukseen ja sairaalaan. Tästä tuli kustannushyötyä, kun erikoissairaanhoidon käynnit vähenivät. Oma terveyskeskus on lähellä, joten matkat lyhenivät, mistä tuli sekä ajan että rahan säästöä.

 

Lääkäri ja sairaanhoitaja työskentelivät yhdessä vastaanotolla

 

Hoitosopimuksen saaminen muutti käytäntöjä terveydenhuollossa, kuten yhteisseurannan aloittaminen osoittaa. Toinen muutos oli, että sairaanhoitaja alkoi työskennellä samalla vastaanotolla lääkärin kanssa. Tästä oli etuna, että perheen ei tarvinnut puhua samoja asioita kahteen kertaan, eikä lasta tarvinnut riisua kahteen kertaan. Eräs sairaanhoitaja kertoi tyytyväisenä, että nyt hän oppii uusia asioita ja näkee perheen yksilölliset tarpeet, kun hän työskentelee samassa huoneessa lääkärin kanssa. Sairaanhoitaja kuulee, mitä lääkäri puhuu perheelle ja huomaa, mitä ohjausta perhe tarvitsee häneltä.

 

Lähetekäytännön varassa tieto ei kulje

 

Terveydenhuollon ikuisuusongelmia ovat, ettei tieto kulje ja että vastuu hoidosta on epäselvä. Tähän vaikuttavat rutiinit – tiedonkulku on sidottu lähetteeseen, mutta jos potilas tulee ilman lähetettä, tietoa ei saada. Säännöt ovat peräisin jo 1950-luvulta, jolloin kehitettiin lähetteet potilaiden siirtämistä varten. Silloin kunnanlääkäri vastasi potilaan hoidosta ja siirsi hänet sairaalaan lähetteellä. Lääketieteen erikoisalat kehittyivät 1950-luvun lopulla, potilasta hoitavien ihmisten määrä lisääntyi ja järjestelmä monimutkaistui. Nyt tarvitaan uudenlaisia käytäntöjä tiedonkulun ja yhteistyön parantamiseksi, sillä sama lääkäri ei enää vastaa potilaan hoidosta kotona ja laitoksessa. Järjestelmä on monimutkaistunut, joten yhteistoimintaa rakentavia, ei vain potilasta siirtäviä, työkaluja tarvitaan.

 

Sähköisen sairaskertomuksen ongelma on se, että joka organisaatiolla on oma kertomuksena omiin tarpeisiin, eikä sairaskertomus kokoa yhteen potilaan hoidon kokonaisuutta.

 

– Lastenklinikalle piti tulla käyttöön sähköinen sairaskertomus jo 1997, eikä se ole käytössä vielä 2005 alussakaan. Sähköinen sairaskertomus ratkaisee osittain tiedonkulun ongelman, mutta ei vastuuongelmaa, josta on neuvoteltava, Saaren-Seppälä huomauttaa.

 

Pikäaikaissairas on ”välitilassa” hoitopaikkojen keskellä

 

Pitkäaikaissairaalla on useita hoitopaikkoja ja potilas on ”välitilassa” hoitopaikkojen keskellä. Lapsipotilaan perhe joutuu puhumaan samat asiat monta kertaa eri henkilöille. Tämä voi johtaa pettävään turvallisuuden tunteeseen – asian oletetaan olevan hoitohenkilökunnan tiedossa, kun se on kerran puhuttu, mutta hoitohenkilöiden vaihtuessa tieto ei välitykään edelleen. – Äiti ei tiedä, kenelle hänen pitää soittaa, kun lapselle tulee uusi oire. Organisaatioiden työnjaon mukaan yksi hoitaa korvat, toinen astman, eivätkä erikoislääkärit juurikaan ole tekemisissä keskenään. Tämä on palapeli, jossa kukaan ei katso potilaan kokonaisuutta. Perheen ja hoitavan tahon välille voi tulla ristiriitoja. Esimerkiksi lääkäri määräsi lapselle antibioottia, jolle tämä oli allerginen. Äidin piti puuttua asiaan, koska allergiaa ei mainittu papereissa. On kohtuutonta, että tällainen asia jää vanhemmille. Tiedot on annettava etukäteen hoitavalle lääkärille, Saaren-Seppälä puuskahtaa.

 

– Sairaanhoitajan on syytä kiinnittää huomiota siihen, mistä hän puhuu potilaan perheen kanssa. Sen sijaan että kerrotaan yleisiä kuulumisia, sairaanhoitajan on syytä selvittää, missä kaikkialla perhe on käynyt hoidossa. Toivon, että sairaanhoitaja tuo esille omaa osaamistaan asiakkaan neuvontatilanteen lisäksi myös vastaanotolla, Saaren-Seppälä rohkaisee.

 

Toimintatapoja kannattaa miettiä uusiksi

 

Hoitosopimus tuntuu hyvältä tavalta ratkaista tiedonkulun ja vastuun jakamisen ongelmat yliorganisatorisessa hoidossa. Nyt se uhkaa loppua sähköiseen potilaskertomukseen siirryttäessä. Eikö päinvastoin sähköistä potilaskertomusta pitäisi kehittää niin, että hoitosopimuksen tiedot mahtuvat siihen?

 

Sairaanhoitajat arastelevat puhua perheen kanssa sairauksista, jottei tulisi päällekkäisyyttä lääkärin puheen kanssa. Tämä ongelma poistuu, kun lääkäri ja sairaanhoitaja työskentelevät samassa huoneessa. Tätäkin kannattaa kokeilla, koska se helpottaa myös potilasta ja vanhempia, kun ei tarvitse puhua samoja asioita kahteen kertaan.

 

 

Lähde

Saaren-Seppälä T. 2004 Yhteisen potilaan hoito. Tutkimus organisaatiorajat ylittävästä yhteistoiminnasta sairaalan, terveyskeskuksen ja lapsipotilaiden vanhempien suhteissa. Tampereen yliopisto.


Kirjoittaja: Pirjo Lääperi

« Takaisin